Tuntureilta suolle
Kätkän rinteestä herätessämme ja ylös noustessamme meitä odotti uusi yllätys. Uskomaton määrä muurahasia piiritti telttaamme. Erityisesti kenkämme näytti kiehtovan niitä suunnattomasti, sillä niitä löytyi sekä kenkien sisä- että ulkopuolelta. Pakkasimme tavaramme kiireesti ja jatkoimme matkaa yhä ylöspäin kohti Kätkän huippua.
Edessä oli vielä jonkin verran nousua, mutta ei yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Hyttysten ja muurahaisten jäätyä taakse vaellus alkoi tuntua taas mukavalta. Säädimme rinkkoja ja yritimme löytää hyvän kantoasennon.
Kolmesataa metriä ennen huippua oli ensimmäinen rastipaikka, johon saimme kirjoittaa nimemme. Kipusimme huipulle ja jäimme sinne hetkeksi ihailemaan maisemia ja syömään evästä. Toni yllätti iloisesti tarjotessaan minulle tiivistemehua, jota ei tietääkseni pitänyt olla mukanakaan.
Alas laskeutuminen oli mukavaa, vaikkakin jyrkkiä kohtia riiti. Polun varrelta löysimme yllätyskodan, jota ei oltu merkitty karttaammme. Emme kuitenkaan jääneet sinne lepäilemään vaan jatkoimme eteenpäin. Veden puute alkoi vaivata, sillä yhteensä kahden litran varastomme oli jo loppu. Otimme lisää vettä tunturin alka kulkevasta lähes umpeenkasvaneesta purosta. Pistimme veteen puhdistustabletin, jonka jälkeen vesi maistui melkoiselta myrkyltä. Juomakelpoista siitä ei ainakaan tullut :)
Uusilla goretexeilla oli taas minulle uusi ylläyts, sillä nopeasti ne hankasivat nilkkani siten, että astuminen alkoi tehdä todella kipeää. Lähimmälle laavulle oli kuitenkin enää pari kilometriä ja huulta purren nilkutin tuon matkan.
Merkkisenkaltion laavu oli oikea unelmapaikka! Sinne johti pitkospuut, joita pitkin ylitimme suot kastelematta jalkojamme. Pitkospuiden vierellä kasvoi lakkoja, joita söin ensikertaa lakkoja näkevän innollla kourakaupalla. Laavu oli komea ja sen kupeesta löytyivät todella siistit ulkovessat. Polttopuitakin olisi ollut tarjolla. Ja tärkeimpänä meille - laavun edessä oli lähde. (emmehän me silloin vielä tienneet mitä kaltio tarkoittaa :)
Viivyimme laavulla pitkään. Teimme pastaa ja jauhelihakastiketta, minkä jälkeen pidimme siestan. Olisin mielelläni jäänyt yöksikin, mutta Toni halusi jatkaa matkaa parin kilometrin päässä olevalle Muusan päivätuvalle saakka. Minulla ei ollut mitään toivoa saada goretexeja takaisin jalkaan, joten lähdin liikkeelle sandaaleissa.
Aika pian sandaalit kastuivat suolampiin. Oli pakko vaihtaa kenkiä. Joka askel sattui. Vaelluksen ilot alkoivat tuntua aika kaukaislta.
Hiljalleen nilkuttaen pääsimme Muusan päivätuvalle. Jo ulkoa näki, että paikka ei ollut mikään unelma. Sisällä oli kaasukeitin ja iso pöytä, mutta mieluummin jäimme istuskelemaan terassille. Kumpikaan ei halunnut jäädä tuvalle yöksi. Siispä päätimme jatkaa eteenpäin.
Aloimme kävellä viitan osoittamaan suuntaan ja kävelimme jo jonkin matkaa, ennen kuin huomasimme, että eihän karttaamme merkitty reitti mennyt ollenkaan kyseiseen suuntaan. Karttamme mukaan hyseessä oli talvinen hiihtoura. Teimme täyskäännöksen ja aloimme etsiä patikointimerkintöjä.
Löysimmekin uralta erkanevan polun ja lähdimme seuraamaan sitä. Kyllä, se oli karttaamme merkitty polku. Kuljimme Tikkalilaen viertä. Ohitimme useitakin hyviä telttapaikkoja, mutta tutkittuamme karttaa päätimme yrittää Aakenusjärven kodalle saakka. Kartta tuotti meille jatkuvasti pettymyksiä, sillä kuvittelimme kulkeneemme paljon pidemmästi kuin kartta antoi ymmärtää.
Vaikka Lapin yöt olivat aika valoisia, niin hämärä alkoi kuitenkin laskeutua lähestyessämme viimein Aakenusjärveä. Pääsimme jo puolen kilometrin päähän rannasta kun vastaan tuli suo. Emme lähteneet ylittämään sitä, vaan päivän vaelluksesta väsyneinä pystytimme teltan. Sillä kohdalla ei tietenkään ollut hyvää alustaa, vaan rinne vietti joka kohdalla alaspäin. Ja alhaalla odotti suo.
Aamulla heräsimme ukkosen jyrinään ja pian saapui sade. Sadetta ei kestänyt puolta tuntia kauempaa, mutta ukkonen jatkoi kirtelyä lähistöllä. Kasasimme tavaramme ja lähdimme yrittämään uudelleen. Emmehän me voineet paikoillemmekaan jäädä. Edellispäivän vesiongelma toistui - Merkisenkaltiolta kantamamme vedet oli jo juotu, eikä matkalla ollut näkynyt sopivia vedenottopaikkoja.
Alkoi siis suon ylitys. Löysimme puista hiihtouran merkkejä ja seurasimme sitä hetken aikaa. Sitten nekin merkit hävisivät ja olimme taas oman onnemme nojassa. Mättähältä mättähälle kuljimme oletetua rantaa kohden. Suolla näimme poron raadon, mikä ei juurikaan kohottanut tunnelmaa.
Meiltä molemmilta kastuivat kengät. Kertakäyttö-goretexitkaan eivät mahtaneet mitään varresta tulevalle vedelle. Suovesi haisi pahalle ja kengät alkoivat hiertää. Rantaan päästyämme olimme hiestä märkiä ja lisäksi taivas alkoi tiputtaa tihkua niskaamme. Olimme kuitenkin selvinneet suon yli.
Rämmimme rantapöheiköissä eteenpäin kunnes vastaan tuli venetelat. Istuimme hetkeksi huilaamaan, ja heti telojen jälkeen edessä tervehti Aakenusjärven kota.
Peseydyimme rantavedessä, joka lainehti siitepölystä. Samalla pesimme suossa uitetut kenkämme, sillä niiden haju oli suorastaan sietämätön. Sitten pakenimme kodan suojaan uudelta sadekuurolta.
Vietimme koko päivän kodan suojassa kenkiä kuivatellen. Illan valoisuus houkutteli meitä jatkamaan matkaa tienviertä pitkin aina Pyhäjärvelle saakka. Matkalle osui eräs pieni joenuoma, jossa Toni tunsi vastustamatonta halua kokeilla vieheidensä tehoa. Heti kolmannella heitolla lippaan kävi taimenenpoikanen. Päätimme kuitenkin päästää sen takaisin jokeen kasvamaan.
Tienviertä oli leppoisa kävellä. Reilusti puolenyön jälkeen saavuimme Pyhäjärven rannalle. Viritimme vielä kotaan tulen kenkien kuivaamiseksi ja vihdoin neljän aikaan aamun jo valjetessa pääsimme nukkumaan.