Auschwitz ja rennompaakin menoa
Auschwitzissa tapahtuneista asioista on kuullut paljon. Telkusta on tullut monta dokumenttia. Silti vielä paikan päälläkin natsivallan aikaa on mahdotonta ymmärtää. Auschwithzin "pihapiirin" voisi päällisin puolin kuvitella myös paikalliseksi lähiöksi tai jopa isommaksi kouluyhteisöksi (kasarmialuettahan se aiemmin oli).
Oikeastaan vasta rakennuksiin tehtyjen museotilojen kautta todellisuus alkaa hiipiä selkärankaa pitkin. Huoneessa, jossa on 2000 kiloa ihmisten hiuksia, tuhansia kenkiä, kampoja tai matkalaukkuja, voi alkaa aavistella hirmutekojen laajuutta. Auschwithissa ei kuulu sorron ääni, paikka on hyvinkin hiljainen oppaiden ja turistilaumojen meteliä lukuunottamatta.
Piikkilankaaidat, kalterit ikkunoissa, selliosastot ja krematoriot ovat menneiden näkyviä merkkejä. Toisaalta vankien asuinoloihin tutustuminen vetää hiljaiseksi - aavistuksen sateisena syyspäivänä takki päällä seistessä on vilu - saati sitten ohuessa takissa, likaisena ja nälkäisenä.
On helppo naureskella, että "näin se porukka kävelee krematorioon". Kuitenkaan lounas ei ole itsellä päällimmäisenä mielessä.
Mutta keskitysleirin muistikuvat haalenevat mielestä, kun palataan kaupunkiin, ja siirrytään yö-elämään. Vaikkapa tuhannen hengen diskoon yrityksenä bailata läpi yön. Juhlija hyytyy kuitenkin ennen valomerkkiä pohjoiseen kello neljän seisahdukseen tottuneena. Onhan seuraavana aamuna kuitenkin taas aikainen nousu edessä.