Länsi-Irlantia: nummea, kiviaitaa ja rantakalliota
Aamuherätys ei tuntenut armoa, kun 6:40 piti olla hotellin viereisellä juna-asemalla valmiina länsi-Irlannin kiertoajelulle. Opas löytyi ilman ongelmia, ja asemalla olisi saanut nautittua sekä suklaisen että suolaisen aamiaisen. Moni paikallinen näyttikin tekevän niin. Opas vei meidät junaan kohti Limerickiä ja saimme matkalukemiseksi ensimmäisestä kohteestamme - Bunrattyn linnasta - kertovan esitteen. Esite paljasti että kohde olisi paljon suurempi kuin eiliset linnat. Mielessäni jo mietin, kuinka annettu puolitoista tuntia riittäisi sen kiertämiseen?
Junamatka meni lukien ja ohi vilistäviä nummia ihmetellen. Kuinka paljon tähän maahan mahtuukaan tasaisia nummia, lehmiä ja lampaita? Pienempien kaupunkien kohdalla silmiin pisti samat pitkulaiset takapihat, murattien ja köynnöskasvien peittämät kiviseinät ja värikkäät seinät, ovet ja ikkunanpielet. Melkoista tilkkutäkkiä. Vaihdoimme junaa hieman Limerickin ulkopuolella. Nyt jo satoi (taas), ja kaupungissa vaihdoimme bussiin. Nyt saimme ihan selostustakin matkaohjelmastamme. Silmään pisti pieni linna kaupungin sisällä - joka kaupungissa on näemmä omansa tai useampikin. Ajoimme nopeasti Bunrattyn linnalle, ja kokonaisuutena alue oli vaikuttava. Opas esitteli meille muutaman "eturakennuksen" (maatalo, sepän paja, kalastajan vene) ennen kuin pääsimme varsinaisen linnan sisään. Täälläkin saimme opastetun kierroksen sekä tunnin aikaa tutustua itsenäisesti ympäristöön. Aika hujahti nopeasti. Kiipesin toki kaikkiin linnan kolkkiin joihin vain pääsi - kellarikerroksen tyrmästä aina tornin huipulle saakka. Muuhun linnoituksen ympäristöön ei sitten jäänytkään aikaa tutustua. Koruliikkeen myyjä kertoi kelttisymboolien taustasta, että ne olivat käytössä jo ammoisina aikoina. Kukaan ei tunne niiden tarkkaa merkitystä, mutta yhtenäinen viiva joka kiertyy spiraaleiksi kuvastaa elämää, hyvinvointia ja terveyttä. Kristityt ottivat myöhemmin samat symbolit omaan käyttöönsä ja kauniilta ne näyttävät edelleen.
Linnalta lähdimme Irlannin uusille moottoriteille joita EU-tuilla on rakenneltu. Kun bussi pysäytti keskelle moottoritietä ja opas puhui että moottoritietä siirrettiin ihan vain jotta tien alta ei tarvitsisi kaataa "pajupensasta", en ollut uskoa korviani. Oli pakko googletella jälkikäteen mikä tämä fairy tree oikein on... Uskokoon ken haluaa että puun kaato voi tuoda huonoa onnea, mutta tienrakentajat polttivat 1,6 miljoona euroa siirtääkseen moottoritietä...
Poikkesimme rannikolta hieman sisämaahan, ja maastoon alkoi tulla ihan oikeita kumpuja, peltoja, ja lisää lampaita sekä lehmiä! Moottoritie kutistui yhä pienemmäksi tieksi. Lopulta myös vasemmanpuoleinen liikenne vaihtui tieksi, jossa ei mahtunut ajamaan muutoin kuin keskellä. Onneksi vastaantulijoita oli harvassa. Kaikkinensa maisemat olivat komeita. Pysähdyimme syömään Doolinin pubissa, josta sai erinomaista lohifilettä pienen valkoviinipullon kera höystettynä!
Doolinista olikin vain kivenheitto merenrannalle ja rannan jyrkänteille. Cliffs of Moher. Jyrkänteet ovat melkoinen turistinähtävyys, jossa parveili selkäreppumatkaajia, henkilöautoja ja busseja. Paikan kaupallinen hyöty on todellakin oivallettu ja käytetty kaikin keinoin... Kun saavuimme jyrkänteille, tuuli kovaa ja jatkuva tihku pyrki kastelemaan naaman ja puseron. Mutta näkymät olivat komeita! Jyrkänteeltä oli reilu sadan metrin pudotus mereen. Ja tottakai täälläkin oli oma pieni linnake :) Jyrkänteiden reunaa kulkee aikankin 8 kilometrin mittainen polku. Me kävimme vain "pääkallopaikalla",
Ajoimme Galwayhyn saakka enimmäkseen rannikkoa pitkin. Pysähdyimme Burrenssin kohdalla katsomaan, kuinka aallot loiskivat valtavalla voimalla jyrkänteiden yli. Maasto oli vaihtunut kivikkoiseksi - niukkaa ruohoa ja kiveä. Puita ei näkynyt missään. Loputtomia kiviaidanteita kylläkin... Galwayn lahden kohdalla pysähdyimme myös valokuvaustauolle - tosin sumu esti näkemästä lahden koko komeutta. Ja sitten me jo saavuimmekin kaupunkiin. Tielle tuli jonkin verran ruuhkaa, ja matelimme juna-aseman lähettyville. Meille jäi tunnin verran aikaa kaupungin kiertelyyn ennen junan lähtöä. Lähdin kuljeskelemaan juna-asemalle päin. Ehkäpä se sieltä tulisi vastaan... kävin nopeasti ostoskeskuksessa (samanlaisia kuin muuallakin :) ja aloin tosissani etsiskelemään asemaa. Luulin jo saapuneeni linja-autoasemalle, kunnes huomasin että juna-asema osoittaa talon sisään. Ja sieltähän laituri löytyikin! Olikin erikoinen kokemus matkata junassa, johon ei ollut paikkalippuja vaan sisäänpääsyä odotettiin valtavassa jonossa. Eikä valotauluja ollut opastamassa mihin juna on edes matkalla. Seikkailuhenkeä parhaimmillaan!
Junamatka takaisin Dubliniin meni pokkaria lukiessa. Maisemat olivat samankaltaisia kuin menomatkalla - ei mitään uutta. Dublinin asema tuntui kuin olisi kotiin saapunut. Kipaisu hotellille jossa tytöt jo odottelivatkin kuumeisina - joko lähdetään kaupungille?