ke 15.8. Ruotsin puolella Riksgränseniin ja Abiskoon tutustumassa
Aamulla sain puuroa mansikoilla. Pakkasin kylmäkallet ja loput mansikat juustojen kaveriksi, ja lähdin ajelemaan Ruotsia kohden. Ensimmäinen pysähdys oli heti rajan ylitettyäni Riksgänsenin luona. Etsiskelin jo levähdyspaikalta miten vaelluspolku alueelle lähtee, mutta en sitä sieltä nähnyt. Niinpä ajoin kylään, ja jalkauduin. Tämän piti olla merkitty reitti, mutta en yhtään tiennyt mistä lähtöpiste olisi. Hetken etsittyäni päätin käydä tien toisella puolella katsomassa merkittyä nähtävyyttä. Siellä olikin taas kivijalkoja, mutta lisäksi pala pystyyn jäänyttä veturitallin seinämää. Aika nätti!
Polkua ei löytynyt siltäkään puolen, joten kysyin neuvoa paikallisilta nuorilta jotka olivat lähdössä pyörinensä maastoon. He auttoivat oikealle paikalle, joten vaihdoin autolla vielä paremmat kengät jalkaan. Ja menoksi! Kartalla alue oli näyttänyt kovin suppealta, mutta maastossa huomasin nopeasti, että eteneminen 1:100000 kartalla ei ollutkaan aivan yhtä vauhdikasta. Lisäksi huomasin, että kaikkia luonnossa olevia polkuja ei todellakaan löytynyt kartalta. Merkitty polku tuntui olevan vain kartalle merkitty... Muutaman harhan ja umpikujan jälkeen sain paikallistettua itseni kartalle. Tein taas reittisuunnitelmaa, joka kariutui heti seuraavassa risteyksessä. Tällä kertaa edessä oli reittimerkinnät ilman sitä polkua! Kulkeminen sinisten pisteiden perässä tuntui jo hieman tuuripeliltä. Lopulta löysin taas polulle ja seuraavalle etapille, josta pääsin paikantamaan itseni.
Olin kulkenut pienten saarten viertä ja tullut nyt vuoren edustalle. Täältä pitäisi polun jatkua eteenpäin, mutta selkein maassa näkyvä ura oli reittiviitta takaisin alkupisteeseen. Sinnekin olisi 4 km. Kaikki muut viitat veivät pidemmille matkoille. Niinpä kävelin vähän amtkaa rinnettä huippua kohden, ihastelin maisemaa, ja käännyin takaisin. Eilinen ei ollut opettanut mitään, sillä olisihan tännekin pitänyt ottaa retkieväät mukaan. Maata riittäisi vielä hyvinkin kuljettavaksi. Opasteita oli lopulta kaikkialla paitsi sillä reitillä, jonka aluksi olin valinnut. Melko huonoa tuuria...
Autolle päästyä jatkoin matkaa kohti Abiskoa. Olin kuullut paikasta hienoja kuvauksia, joten jonkinlainen lyhyt retki olsii sielläkin tehtävä. panin merkille, että Bröjklideniin vievän tien varrella oli paljon P-paikkoja, joilta monesta lähti patikkaviittoja vuorille sekä myös järven suuntaan. Näin ne lähdöt pitäisi merkitä. Abiskon risteys oli helpo bongata. Ajoin parkkeihin, ja hämmästyin miten paljon paikalla oli ihmisiä. Kävelin ympäriinsä, näin pihoilla Fjällrävenin esittelytelttoja ja hetken jo mietin jäänkö tänne lainkaan. Kävin kuitenkin infossa (siellä oli rauhallisempaa). Kungsledenillä oli jokin vaellus, joka päättyi juuri nyt Abiskoon. Siksi paikalla oli paljon ihmisiä, ja lisää valui koko ajan. Kun kyselin päiväreittejä, sain ohjeen kävellä esimerksi Paddukselle - sieltä voisin tulla esimerkiksi toista polkua ja joenvartta takaisin infoon. Arvioitu kesto noin 6 tuntia. Tämä kuulosti hyvältä.
Nyt sentään vaihdoin vähän kevyemmät housut jalkaan ja otin loput energiapatukat taskuihin. Lähdimme etsimään reitin alkupistettä. Rautatien puoleinen parkkipaikka, ja keltaiset kukat... ehkä mielessäni vähnä yksinkertaistin ohjetta, sillä lähdin seuraamaan naturstig-kylttiä ja keltaista kukkaa sen kummemmin ajattelematta. Polku nousi sopivasti ylöspäin, kuljimme välillä suota pitkin ja selvästi etenimme ainakin joitain valkorinteisiä vuoria kohden. Jossain vaiheessa näin taas polkuja joita ei ollut kartalla. Ja vasemmalla puolellani oli järvi, jonka ei olisi pitänyt olla siinä. Lopulta keltaiset kukat veivät minut suoraan Kungsledenille mietintäpaikkaan - muiden vaeltajien joukkoon. Päätin siis yrittää löytää suunnitellulle reitille toisesta suunnasta. Kävelin pari kilometriä vastavirtaan muihin vaeltajiin nähden. Sitten saavuin sillalle, jonka kohdalta toivoin ottavani oikean polun.
Tiesin seuraavani joenvartta, mutta suurin kysymys oli, oliko tämä oikea joki? Uskoin niin olevan. Silti seuraavat 5-6 kilometriä joenvartta pitkin olivat melkoista epäuskon aikaa. Minun pitäisi vielä bongata polku, joka kääntyisi Paddusta kohden. Pelkoa väärästä polusta ei juuri ollut, sillä mitä pidemmälle joenvartta etenin, sitä vähemmän siellä oli ollut liikettä.
Kuuma päivä alkoi käydä Maian voimille. Abiskojoessa oli viimeksi päässyt kahlailemaan. Vaikka etenimme jonkin matkan päässä jokivarresta, nousimme jatkuvasti ylöspäin eikä täällä ollut sivupuroja. Ukkonen jyrähteli pari kertaa ja mietin jo kääntymistä takaisin. Eikö meidän pitäisi olla jo riittävän pitkällä? Nissonjohka tarjosi meille kuitenkin vielä komeita näköaloja. Nyt joki kulki jo kymmeniä metrejä alapuolellamme ja molemmin puolin oli komeat pudotukset. Näin ensin sen polun, jolle meidän ei pitänyt kääntyä. Se oli merkitty pitkällä valkoisella tolpalla. Harkitsin sille lähtemistä, kunnes näin ylempänä rinteessä vielä toisen samanlaisen. Niinpä päätin käydä sen luona.
Tolpassa oli suuntaviitta Paddukselle, joten lähdin mielellään seurailemaan sitä. Erityisesti kun vuorten suunnalta vyöryi taivaalle tummia pilviä. Korkeita valkoisia tolppia näkyi vähän väliä - olisikohan suuntaviittoja talvivaeltajille? Polku lähti laskemaan tunturin rinnettä alaspäin, ja samalla maa muuttui kosteammaksi. Upotin taas kerran jalkani mutaan, kun en ajoissa huomannut kiertopolkua. Loppumatka tehtäisiin siis märillä kengillä... Mutta tärkeimpänä asiana Maia sai polun varrella paljon juomapisteitä. Löysinpä itsellenikin juotavaa.
Tankkauksen jälkeen oli hyvä jatkaa. Paddus saapui lopulta eteen - samanlainen mitätön valkoinen viitta, jossa useita viittoja eri suuntiin. Jos tämän piti olla näköalapaikka, niin olimme toki nähneet komeampia maisemia ylempää rinteeltä. Katselin taas vuoria kohden - tummat pilvet olivat edelleen siellä. Jalat olivat jo melkoisen väsyneet, mutta nuolen osoittama 7 km oli varmasti lyhin tie autolle.
Onneksi paluumatka oli laskeutumista alaspäin. Reitillä oli taas paljon polkuja, joista karttani ei tiennyt mitään. Seurailin kuitenkin keltaisia kukkia - niitä ilmeisesti oli siis kaikilla "pääväylillä". Kesken matkan kuuntelin tuleeko vastaan sauvakävelijä - ja seuraavan mutkan takana edessä olikin hämmästynyt poro. Näköjään tällä ruotsalaisella kaverilla oli oranssi kaulapanta. Muutoin Abiskon sivureiteillä en ihmisiin törmännyt.
Juuri ennen saapumista rautatieasemalle oli reitillä saamelaisten asumuksia esittelevä mallikylä. Jalat olivat jo liian väsyneet jotta olisin jäänyt siihen kunnolla tutustumaan. Puhumattakaan valtavasta janosta. Autolla oli onneksi mehua. Kungsledenin vaeltajia saapui yhä maaliin - yli 6 tuntia mun lähdön jälkeen.
Pitkän patikan jälkeen halusin ehdottomasti suihkuun. Kiiruna tuli kuitenkin liian pian vastaan. Lisäksi siellä satoi, joten ajoin ohi. Kartan mukaan matkalla Malmivaaraan olisi vielä leirintää... Tavallaan kyllä, mutta toinen leirintäalue oli suljettu, ja toiseen olisi pitänyt tehdä varaukset etukäteen (ei vastaanottoa). lopulta siis ajoin aina Malmivaaraan saakka. Siellä puolestaan oli täyttä. Epätoivo alkoi iskeä - lähinnä juustojen kannalta. Kävin siis paikallisessa Coopissa ostamassa pakasteherneitä ja pyttäriä lisäjäähdyttimeksi. Kapungista pois ajaessani Sakajärven kohdalla oli Stugor-kyltti, jonka perässä käännyin pois tieltä. pihassa vastaan tuli mukava naishenkilö, joka antoi minulle ison mökin 500SEK hintaan.
Jääkaappi! Suihku! Leveä sänky! Mitäpä muuta sitä voisi vielä kaivata. Päivän vaellusten päätteeksi iltalenkki jäi lyhyenpuoleiseksi - mutta heti iltaruuan saatuaan Maiakin vaikuti tyytyväiseltä päästessään nukkumaan.
to 16.8. Malmivaarasta kotiin
Viimeinen reissupäivä olikin yli 700 km ajelua kotiinpäin. Lähdin liikkeelle 9 jälkeen, ja olin perillä 19 jälkeen. Matkalle mahtui Ruotsin puolella paljon leveää, suoraa ja tasaista tietä (moni sanoo tätä tylsäksi). Mausteena muutaman poronen tiellä ja tienpenkalla. Pistin merkille, kuinka paljon E6:n varressa onkaan hyvin hoidettua metsää jäljestystouhuihin. Melkein teki mieli pysähtyä treenaamaan. Olisi ollut tarjolla sekä kuivaa jäkäläpohjaa että etelämpänä kosteampaa sammalikkoa. Ehkä joku toinen kerta...
Haaparanta ja rajanylitys tulivat vastaan melkeinpä huomaamatta. Olin jo tottunut leveisiin tulli-alueisiin, mutta käytännössähän nämä olivat yhtä kaupunkia. Suomen puolella olikin kotoisa olo. Ruuhkaa oli enemmän mutta pikkuhiljaa matka eteni. Kotona vielä pysähdys marketeilla, autolle tehopesu (silti jäi itikoita kiinni rekisterikilpiin!) ja tarkastamaan juustojen tilanne. Vielä melko kylmänä! Iltaruuaksi siis pyttäriä sekä mulle että Maialle. Tavaroiden purkamisen jälkeen vielä lasi punaviiniä ja juustotarjottimelle norjalaista herkkua. Nam.
Silti se mukavin yllätys odotti omalla takapihalla. Omppupuut kirjaimellisesti notkuivat satoa! Yhtä punakanelia piti jo maistaa. Vielä saa sato hetken aikaa kypsyä.