Vauva-sisaria ja -veljiä. Eipä meistä nopeasti meinaa erottaa, kuka on kukin. Eikä vielä ensivisiitillä kukaan nostanut tassua pystyyn, että "minä tulen sitten teille". Kuvat otettu 16.9.2005 - 8.10.2005.
Typy hoitaa emon tehtäviään mallikkaasti, vaikka hurjalla innolla maitobaarille (kolmiviikkoisina) pyritäänkin. Onneksi sentään osa nukkuu välillä, ettei aivan koko porukka joudu parhaista paikoista kisaamaan. Ja vieroitusaikakin on jo tuloillaan, vaikka vauvat eivät sitä vielä huomaakaan.
Koira-vauvan elämään kuuluu kaksi onnen asiaa. Kun niistä aktiivisempi eli syöminen on hoidettu alta pois, on unen aika. Ihme, ettei haukotettessa leuat veny... Unta otetaan paljon ja lyhyissä jaksoissa. Unia nähdään ainakin siitä toisesta elämän perusasiasta, sillä posket maiskuttelevat nukkuessakin. Mutta koska uniin tulee jo ärinää, haukahduksia ja juoksuaskeliakin, ollaan ilmiselvästi saamassa elämään kolmaskin onnen lähde: leikki. Ja leikkikavereitahan tässä porukassa riittää :)
- Hei, pssst, tuu leikkii!
- Emmä millään viittis! Nukuttaa niin vietävästi.
Rauhallista uni-aikaa ei pitkään kestä. Porukasta löytyy aina joku, joka on
valmis kokeilemaan taitojaan painissa, ärinäkisassa tai pukkitaistelussa.
Olisikohan tuosta emosta leikkiin? Melkein aina, kun sen viereen menee, se alkaa vain hoitamaan, ja nuolee päästä varpasiin koirapusuihin. Yäks.
Neljä ja puoli -viikkoisina niitä emon pusuja enää kaiholla muistellaan. Yllättäen se onkin emo, joka hermostuu mahan alle yhä nopeammin pyrkiviin takiaisiin, eikä niiden kanssa oikein jaksa touhutakaan. Silmällä täytyy edelleen pitää, varmuuden vuoksi, mutta... ei niiden kanssa huvikseen viitsi aikaa viettää. No, sitä enemmän kavereihin tarmoa purettavana! Hampaita pitää kokeilla häntiin, korviin, neniin ja kaikkeen mistä vain kiinni saa. Välillä myös sormia, varpaita, hihansuita ja lahkeita hamutaan suuhun. Ja vetoketju - miten ihana viritys se onkaan! Otteet ovat koventuneet, hampaat terävöityneet ja painileikkien kestot pidentyneet.
Kyllä se unikin vielä maittaa. Välillä nukahdetaan ihan syliinkin. Emo on puolestaan orgaaninen herätyskello, jonka tuloon reagoidaan välittömästi. Muutoin ihmisvieraat alkavat olla jo niin arkipäiväisiä, ettei niille juuri viitsi korviaan lotkautella. Eikä ainakaan antaa unta häiritä.
Tosin, jos hereillä satutaan olemaan, niin sittenhän nuo kaksijalkaiset eivät ole olenkaan pahempia. Niiden sylissä on jotain maagista. Ainakin sinne kiivetään kovalla tohinalla. Ja niiden kasvoissa on jotain erityisen kivaa. Pusu, tai nenähaukku. Kaikki kelpaa. Etenkin matolääke!
Todistettavasti madotus sujui hirmuisen helposti. Tytöt ja pojat lipoivat matolääkkeen herkkusuihinsa samantien, ja jäivätpä vielä kerjäämään lisääkin. Kumpa vain madotukset (ja muut lääkitykset) tulevat jatkossakin olemaan yhtä helppoja.
Kuusiviikkoisten koiranpentujen elämää värittää leikki ja tutkimusmatkat. Oma huone on laajentunut omaksi pihaksi, ja omalta pihaltakin aletaan etsiä turvallista terassia kiinnostavempia kohteita. Varaston/liiterin alus kiinnostaa, pressujen päällä on ihana kiipeillä ja emon kuoppia on tutkittava tarkkaan. Tutkimusmatkoja suoritetaan pienissä porukoissa, koska muutama pääsee todennäköisimmin pidemmälle tutustumisyrityksissä (valvoja ei huomaa niin nopeasti, että jotkut puuttuvat). Pienissä porukoissa on myös se etu, että leikkikaveri löytyy aina läheltä.
Luita on maisteltu (siis ihan oikeita) ja ruuan suhteen ei muutenkaan olla oltu kovin kranttuja. Pihalla kaikki vastaan tuleva menee kuitenkin suuhun, kaverin häntä mukaanlukien :) Ihmisten nakkisormet ja kädet ovat myös maittavia kohteita.
Nyt kun pennut on tatuoitu ja luonteenpiirteetkin alkavat olla selvillä (siis kasvattajalla, koska vierailijoista kaikki näyttävät yhtä suloisilta enkeleiltä), on pentujakin alettu jakaa omistajille. Mikä tarkoittaa, että myös meidän vauva on "selvillä" (ellei ihmeitä tapahdu eikä eläinlääkäri löydä vikoja). Meille on tulossa tyttö nimeltä Mettänpeikon Hevi-Helmi, kasvattaja-työnimeltään Pikku-Hipsu.
Millainen Pikku-Hipsu sitten on? Muistaakseni tämä oli juuri se pentu, joka aina hankki itseään ikävyyksiin - imetettäessäkin mönki emon selän taakse, ja jäi sinne jumiin huutamaan apua. Kasvattajan mukaan rohkea pikku kaveri, joka on jo alkanut hieman rauhoittua. Utelias vaeltelija hän silti on. Liiterin alle olisi kiva päästä ja tontin laitoja kierretään joko yksin tai kaverien kanssa. Sisarusten kanssa on kiva painia - tosin nuo kaverit päästävät enemmän ärinä-ääniä. Ehkä minäkin osaan, mutta en vain juuri tänään viitsinyt. Sylissä Pikku-Hipsu joko loikoilee rauhassa, tai sitten halu päästä omiin touhuihin saa neidin mönkimään kohti maata. Tämä tyttö elää vahvasti tässä hetkessä :)
Mitäs kaikkea pennuissa (yleensäkin) on tapahtunut ensinäkemästä lähtien? Ensivisiitillä äristiin vain unissaan - nyt sitä tehdään hereillä. Unissa-ärisijöitä en enää havainnut, mutta sehän ei tarkoita, ettei sellaista voisi tapahtua. Ensivisiitillä (ja vielä seuraavallakin) jalat eivät oikein vielä kantaneet. Nyt näillä on jo melkoisen hyvä koordinaatio. Kiitos siitä kasvattajalle, joka antaa kävellä mountain-dogille tyypillisellä epätasaisella alustalla - pressuilla, muovialustoilla, halkojen ja tukkien päällä; kiipeillä Typyn montuissa ja tietysti leikkiä vuorenvalloittajaa (missä sisarukset ovat se vuori). Mutta ilmeisesti pentuja on pesty ihan liian usein tai vääränlaisella pesujauheella! Nimittäin värit ovat haalistuneet pentukarvan ihanasta punaruskeasta tavalliseksi vaaleanruskeaksi. Noh, täytyy toivoa, että aikuiskarva palauttaa tilanteen.
Ihmisrakkaita näistä on jokainen. Hirmuisia vilperttejä, ja vielä hirmuisempia sydämenmurskaajia!
Videopätkiä (30sek, 3.6 MB) pentujen temmellyksestä:
- Nujakointia
- Tutustutaan isompaan koiraan (Kamu, 5kk) ja luuhun
- Leikkejä ja tutkimusmatkaa pihan perällä (Pikku-Hipsu saa ympäri korvia)
- Äippä leikkii Kamun kanssa
