Liikkumisen haluttomuudesta leikkauspöydälle

Kun ikänsä hyvin liikkunut koira ei eräänä päivänä kiirehdikään laukalla emännän luo, alkaa mielen pohjalla kyteä ajaus ettei kaikki ole hyvin. Eihän vajaa 5-vuotias koira voi vanhuuttaan hidastella? Ei, vaikka kyseessä onkin berni! Jos olotila olisi pysyvä, mentäisiin ilman muuta eläinlääkärin juttusille. Kun jalka nousee keveästi ja vain toisinaan tuntuu laiskottavan, eletään harmaalla alueella jossa ei tiedä milloin eläinlääkärin raja on ylitettävä.

Kun kävely alkoi yleistyä yhä voimakkaammin viikon ajalla, vein koiran klinikalle. Vuotta aikaisemmin selkä oli kuvattu puhtaaksi, kun koira ei enää hypännyt yhtä halukkaasti kuin ennen. Koiralla oli satunnaisesti kipuja, mutta se ei varsinaisesti ontunut mitään jalkaa. Osteopaatillakin kävimme, mutta selvää syytä ei koskaan löytynyt. Verikokeissa kaikki arvot olivat normaalit, lämpö oli normaali ja koira nautti eläinlääkärin taivutellessa, venytellessä ja painellessa. Lääkäri ei voinut muuta kuin päätään pyöritellä - kipukohtaa ei löydy. Olisiko kyseessä pikemmin alkavan valeraskauden ensioireet?

Jäimme kipulääkkeille. Alkuun meno tuntui paranevan, mutta oireet palasivat. Menimme uudestaan klinikalle. Liikkumista arvioitiin uudelleen, ja ranka, rinta- ja vastaontelot röntgenkuvattiin. Kuvassa näkyi kohdun varjo, jonka perusteella koira ultrattiin. Kohdussa näkyi jonkin verran nestettä. Painamalla nestettä saatiin myös ulkosynnyttimiin. Eläinlääkäri epäili alkavaa kohtutulehdusta, joten koiralle varattiin leikkausaika. Antibiootit aloitettiin heti.

Leikkausta edeltänyt viikonloppu meni kivuliaasti eikä ulkoiluja uskallettu tehdä oman talon nurkkia kauemmas. Parinsadan metrin lenkin jälkeen koira aivan tärisi. Maanantaina oli leikkausaika ja steriloinnista kotiutettiin unelias koira. Kohtu ei ollut tulehtunut, vaan ns. limakohtu.

Paranemisen alku vaikutti todella hyvältä. Ehkä olin ollut väärässä: kohdun oireilusta oli ollut kyse. Parin päivän päästä koira nousi pirteästi jaloilleen ja pääsimme ihan oikeasti ulkoilemaan. Koira ravaa! Mikä ihana tunne! Mutta seuraava lenkki oli kuin deja-vu aiemmista lenkeistä. Kävelyoireet palasivat. Steriloinnin jälkeinen aika meni itsetutkiskelussa: ovatko kivut vain muistoja koiran pään sisällä? Auttaisiko lenkkeily muissa maisemissa? Koira ei auttanut vastaamisessa, vaan aloitti voimakkaan pesänrakentelun ja maidontuotannon. Kuvitteelliset pennut tulivat maailmaan. Lyhyiltäkin kävelyiltä oli kiire kotiin. Koira tärisi kotiovella. Paniikkia päästä pentujen luo? Oven auettua koira juoksi pesälleen ja käpertyi sinne ennen kuin kenkiä sai pois jalasta.

Aloitimme Galastop-lääkityksen valeraskausoireisiin. Kuuden päivän päästä maidoneritys loppui, mutta tärinät ja kiire kotiin jäivät. Tärinää oli myös kesken lenkkien, jos yhtään pidemmästi (1 km) kävelimme. Pian koira alkoi vaikuttaa todella haluttomalta nousta patjaltaan; ihan sai patistaa käymään pissalla. Tässä vaiheessa eläinlääkäri aloitti kipulääkityksen uudelleen viikon ajaksi. Hälytyskellot alkoivat soida oman pään sisällä. Jospa vika ei ollutkaan kohdussa?

Borrelioosi on usein ensimmäinen arvaus, kun koiran raajat tärisevät. Vertaiskertomukset kuulostivat hämärästi tutuilta. Varasimme ajan borrelioositestiin kaksi viikkoa steriloinnin jälkeen. Antibioottikuuri olikin ehtinyt jo loppua, mutta kipulääkkeet ja ruuan jouduimme jättämään siltä aamulta väliin. Ei ruuan puute haitannut - koira oli alkanut kääntyä ruokakupilta pois. Mielessä kävi, että sattuukohan ruokakuppiin kumartuminen? Vai kuuluiko tämäkin vielä osaksi valeraskautta?

Tutkimuspäivänä kivut näkyivät. Liikkeelle lähteminen oli vaikeaa. Liikkeen jälkeen pysähtyminen oli vaikeaa. Maahan käydessä koira veti etujalatkin kramppiin. Ero täysin lääkitsemättömään oli huima. Myös liikkuminen alkoi pettää, erityisesti käännöksissä. Takaraajat eivät vain kulkeneet mukana.

Otimme uudet verinäytteet jossa kaikki oli edelleen normaalia. Lämpö normaali. Eläinlääkäri totesi, että oireet eivät vastaa mitään perussairautta. Tulehdus aivoissa? Tai epäilty borrelioosi? Testin tulosta jäimme odottamaan (lopulta negatiivinen), mutta oireiden perusteella saimme hätäajan parin päivän päähän Aistiin. Odotusajan koira söi keskushermoston kipulääkettä. Sen avulla kivut laantuivat ja kramppeja ei enää tullut, mutta kävelyn vaikeus jäi edelleen.

Aistiin vietäessä kävely oli todella hoippuvaa. Tarpeillakäyminen oli vaikeaa, takaosan sivuttaistuki ja ponnistusvoima puuttui. Liukkaalla lattialla koira ei pysynyt lainkaan pystyssä. Suuri ero kuukauden sisällä, ja vielä suurempi aivan viimeisen viikon aikana.

Syy löytyy

Aistissa koiralle tehtiin neurologinen tutkimus, otettiin uudet röntgenkuvat sekä magneettikuva. Diagnoosin odotteluun meni pari tuntia eikä mikään valmistanut löydökseen. Kasvain selkärangassa puristi selkäydintä kasaan, jonka vuoksi selkäydin oli turvonnut ja tulehtunut. Ainoa järkevä hoito olisi leikata kasvain pois.

Leikkauksen onnistumiselle oli kohtuullisia toiveita; koska koira vielä käveli sairaalaan sisään, se todennököisesti palaisi nopeasti jaloilleen. Ehkei aivan ennalleen, mutta likimain. Suurin kysymysmerkki oli kasvaimen laatu: 50-50 mahdollisuus hyvän- ja pahanlaatuisen välillä. Hyvänlaatuisen kasvaimen osalta elinikäennuste olisi useita vuosia.

Koira leikattiin seuraavana aamuna. Kuvista ei nähnyt, että kasvain sijaitsi sekä luun sisä- että ulkopuolella. Siten koiralta jouduttiin poistamaan paitsi kyseisen nikaman fasettinivelet ja okahaarakkeet, myös osa nikamasta. Kuinka paljon nikamaa ja ympäröivää lihaskudosta lopulta koverrettiin, jäi arvoitukseksi. Kasvaimen laaja levinneisyys pidentäisi toipumisaikaa huomattavasti.Koiralle jäi myös eläinikäinen kortisonilääkitys selkäytimeen kohdistuneen paineen ja tulehduksen hoitoon. Lisäksi jatkoimme keskushermostolääkkeillä ja antibiooteilla. Ensimmäiset askelet omilla jaloilla olivat tuskaiset. Liukkailla pinnoilla pito puuttui edelleen. Päätä ei pystynyt nostamaan lattianrajasta. Mutta pihalle ja omaan autoon päästyä olo parani ainakin henkisesti. Tästä alkoi kuntoutumisen kotimatka.

Jo Aistissa saimme fysioterapeutin ohjeet kuntoutuksen aloittamiseksi. Näitä jumppia jatkoimme kotona useita kertoja päivässä; ensimmäisinä päivinä ihan parin tunnin välein. Seuraavan viion ajan jumpattiin pitkin päivää, ruokatunnillakin. Ja edistyminen oli huimaa.

Kuntoutumisen harjoitteet

Harjoitteet olivat liikkeinä hyvin pieniä. Teimme paljon takajalkojen pompottamista, jossa paino nousi ja laski takajalkojen päällä. Teimme sivuilta työntämistä vuorotellen etuosan, keskiosan ja rinnan kohdalta, jolloin koira joutui korjaamaan painon takaisin keskelle. Vastaavaa painonsiirtoa teimme työntämällä painoa takaa eteen. Lisäksi koira sai kurotella nameja seisaallaan molemmille sivuille, ylös, alas ja kaikissa suunnissa näiden väliltä. Oleellisesti kyse oli siis painon siirtämisestä eri jaloille. Vielä konkreettisemmin tämä korostui harjoitteessa, jossa etujalkoja nostettiin vuorotellen ylös, jolloin paino siirtyi vielä enemmän takaosalle.

Viikon jälkeen aloimme pienentää kipulääkitystä ja saimme fysioterapeutilta lisää jumppaohjeita. Harjoitteet muuttuivat hauskemmiksi, mutta samaan aikaan edistyminen hidastui. Otimme mukaan välineet; etuosan nosto korokkeelle, jotta paino saadaan vielä paremmin takajaloille. Korokkeella tehtiin vastaavia namin kurotteluita ja korin yli kävelyä. Diagonaaliharjoituksella eli nostamalla ristikkäiset etu- ja takajalka ylös saatiin astetta vaikeampia tasapainoharjoituksia. Aloimme liikkua kaarteita kahdeksikon muodossa. Liikkuessa teimme temponmuutoksia hitaasta kävelystä raviin ja takaisin hitaaseen kävelyyn. Peruutuksia, istumisia ja seisomaannousuja teimme reisilihasten vahvistamiseksi.

Parin viikon päästä saimme uusia tasapainoharjoitteita, mutta selkein edistymisen kausi oli takanapäin. Takapakkia saimme silloin tällöin kipujen palatessa, sillä keskushermostolääkkeen syönti oli käytännössä jo lopetettu. Kivuliaampina hetkinä jumppasimme vähemmän ja keskityimme enemmän alkuvaiheen passiivisiin harjoitteisiin, eli vahvistimme kyljellään maaten liikeratoja, venyttelimme, hieroimme ja harjailimme koiraa.

Kuntoutumisaikana pitkään toimettomana ollut mieli oli täynnä tarmoa. Jaloilla ei kuitenkaan pystynyt vielä purkamaan kaikkea energiaa. Koira sai etsiä nameja takapihalta - toisinaan koko ruokansa edestä. Opettelimme myös temppuja joista osa tuki jumppaharjoitteita, ja osa oli muuta aivojumppaa. Suuri osa vanhoista tempuista (kumartaminen, peruuttaminen, tassujen nostot, paikallaan pyörähdykset ym) valjastettiin kuntoutusohjelmaan.

Toipuu, ei toivu, toipuu...

Kuukausi leikkauksen jälkeen lenkkeilyt alkoivat hidastua ja matkat lyhentyä. Kesken lenkin alkoi tulla samanlaisia kävelyjä joiden vuoksi tutkimuksiin oli menty. Samaan aikaan saimme kasvaimen lausunnon: osteosarkooma eli pahanlaatuinen luukasvain. Eläinlääkäri kirjoitti koiralle lisää kipulääkettä. Kasvaimen sijainnin ja oireiden perusteella koiran selviytymisennuste oli huono. Kipulääkettä söimme pari viikkoa ilman että oireet poistuivat. Kenties kaikkien lääkkeiden ja lisääntyneen juomisen sivutuotteena saimme myös uuden vaivan: aikuinen koira ei enää pystynytkään pidättämään kokonaista työpivää. Rakko oli liian täynnä. Lopetimme aktiivisen jumpan ja elimme hyvin rauhallisesti koiran ehdoilla. 2 viikon jälkeen oli aika tarkastaa todellinen tila. Kipulääkkeet jätettiin väliin, ja yllättäen olo ei ollut ollenkaan huonompi kuin lääkkeiden kanssa. Pidimme kuntoutukset ja lenkkeilyt edelleen lähes nollassa ja koira sai todellakin levätä. Kun vielä viikon kuluttuakaan koira ei vaikuttanut kivulloiselta, kävimme hakemassa mielenvirkistystä koirakavereiden luota. Potilas ei edelleenkään leikkinyt muiden kanssa, mutta yleinen mieliala kohosi huomattavasti. Ilo purkautui satunnaisina laukkapätkinä, touhottamisena ja loputtomana kerjäämisenä: eikö tehtäisi jotain?

Omistajan kanssa alkoi löytyä pientä leikkihenkisyyttä. Lelun jahtaaminen alkoi olla melkein yhtä mukavaa kuin namin perässä temppuilu. Namien edessä saattoi esittää koko temppuarsenaalin selälleen kierähtämisestä erilaisiin tassulla läimäsyihin. Kävimme metsässä sammalella kävelemässä, ja koira jaksoi ponnistella ylämäkeenkin mukavasti. Terveeksihän koiraa ei missään nimessä voinut kutsua, mutta elämässä oli sentään onnen hetkiä jotka saivat silmät loistamaan ja hännän heilumaan.

Todennäköisyys kasvaimen uusiutumiselle tai etäpesäkkeiden syntymiselle on suuri. Uutta leikkausta koiralle ei enää tehdä; koetut kivut ja kuntoutumiset ovat riittäviä yhdelle koiralle.

Lopullinen romahdus tuli kaikesta odottamisesta ja pelkäämisestä huolimatta yllättäen, ja rajuna. Vajaa 4 kuukautta leikkauksen jälkeen koira ei taas noussut vastaan kotiovelle ja lenkille lähtö oli epämiellyttävää. Selkä köyristyi uudelleen. Kävimme ottamassa Aistissa vielä viimeisen röntgenkuvan jossa näkyi paikallisesti uusiutuva kasvain. Jo kauan sitten tehtyä päätöstä kunnioittaen koira sai jäädä sille matkalleen. Koira avattiin vielä Evirassa. Etäpesäkkeitä ei löytynyt lainkaan, joten käytännössä paikallinen osteosarkooma oli koiran ainoa vaiva.