la 4.8. Saarijärvi - Meekon edusta
Oma yö meni huonoilla unilla vaikka ei ollut ollenkaan niin kylmä kuin pelkäsin. Mutta ainakin Maia oli aamulla virkeä. Nousin 7 aikaan kasaamaan tavaroita ja keittelemään aamupuuroa. Liikkeelle lähdettiin 8 jälkeen (viimeisinä leiristä). Edessä oli melkoinen nousu tunturille! Matka meni jalkoihin katsellessa ja puuskuttaessa. Rinne tarjosi näkyviin aina uuden huipun, jonka takaa löytyi vielä seuraava... Puolivälissä rinnettä tuli vastaan muutaman poron tokka - ne olivat ensimmäiset mitä Maia pääsi näkemään. Nenä nousi ja tassuista löytyi yllättäen ihan uutta virtaa! Maia olisi halunnut mennä tekemään lähempää tuttavuutta.
Rinne tarjosi upeita maisemia. Siellä täällä oli lumihippuja jäljellä. Aurinko paistoi :) Tuuli tosin oli eilistäkin kylmempi, joten pidin takin päällä. Nenä alkoi vuotaa ja huomasin seuraavan puutteen tavaroissa: nenäliinat tulisivat loppumaan kesken.
Nousun vihdoin päätyttyä löytyi Guonjarvarrin "tasanteelta" pieni joki, jonka vieressä olisi ollut loistava telttapaikka. Mutta matkaa oli takana aivan liian vähän joten jatkoimme eteenpäin. Vielä hieman nousua... ja sitten alkoi kivikkoinen alamäki. Sen verran jyrkkä rinne, että alas mennessä sai katsoa jalkoihinsa. Kunnes pääsimme melkein alas asti, vihreämmille osille... Osuimme nimittäin porotokan reitille. Varmaan pari-kolmesataa poroa. Nyt Maia ei tiennyt mihin suuntaan sinkoaisi. Tepasteli kovasti ympäriinsä ja olisi taas halunnut mennä tekemään tuttavuutta. Jatkoimme matkaa, ja porot väistivät hyvin, en tiedä oliko syytä enemmän minussa vai koirassa. Alhaalla odotti joki, josta pääsimme yli ihan kiveltä toiselle hyppien. Maia kahlasi... ihan niin kuin oli kulkenut myös kaikki mudakot edestakaisin moneen kertaan.
Joelta kämpälle olikin mukava tasainen parin kilometrin taival, joka meni nopeasti. Matkaa oli takana 9 km, mutta Maia ei näyttänyt vielä täysin väsyneeltä. Jatkoimme siis matkaa lyhyen tauon jälkeen. Edessä oli melko laakeaa nousua ja laskua. Jotenkin matka vain tuntui todella pitkältä. Viimein saavuimme kaksoisjoelle, jota olin jo pitkään odotellut. Taas oli edessä paljon vettä, ja myös kiviä. Alku olikin helppo, mutta kesken joen tuli eteen stoppi. Ei vaan ollut jatkoa reitille. Niinpä vaihdoin vaelluskengät sandaaleihin ja kahlasin jokien yli paljain jaloin. Melkoisen vilpoista, mutta samalla piristi kummasti! Ja opetti katsomaan reitin joen yli kerralla loppuun saakka.
Joen toisella puolella kuivattelin jalkoja odotellen, että välipala-kiisseli valmistuisi. Maia ajatteli osallistua toimintaan heiluttelemalla häntää ja samalla keikutti kupin maahan. Sinne meni kiisselit... karu opetus siitä, että Maia ei jatkossa osallistu ruuanlaitto-operaatioihin, ja eikä mitään jätetä hännän ulottuville. Sen verran rajoitetuilla ruokavaroilla oltiin liikenteessä. Maia sai tästä tosin ylimääräisen välipalan.
Tässä kohti oli päivän pakollinen kävelyurakka tehty, mutta ajattelin jatkaa kunnes näyttäisi että Maia on saanut tarpeekseen. Jatkoimme siis kohti päivän toista pitkää loivaa nousua. Tämä tuntui taas vähintään yhtä pitkältä kuin edellinen. Harkitsin muutamaan otteeseen leiriytymistä, mutta ylempänä tunturilla ei ollut kunnollisia puroja. Maialle niistä riittäisi vettä, mutta halusin paikan jossa pääsisi myös pesulle. Niinpä jatkoimme ja viimein nousu kääntyi laskuksi. Kuljimme Bierfejohkan yli kulkevan sillan kupeeseen asti. En halunnut poiketa reitiltä autiotuvalle, joten pystytin teltan sillan luo. Maia nukahti varpuihin melkein heti kun rinkka oli pois selästä. Täällä oli kuitenkin niin paljon mäkäriä, että päätin laittaa Maiallekin ihmisten hyttysmyrkkyä kuonole ja silmien ympärille. Apteekkien myymä ETONO Mygg Spray on muuten yllättävän hyvin (ja pitkään) toimiva, myös tuntureissa, sekä ihmiselle että koiralle.
Jätin tytön nukkumaan telttaan kun kävin pesulla (huh, kylmää!) ja pyykkäämässä päivän vaatteet. Joki itsessään on kyllä näkemisen arvoinen! Ihanan kirkas, sininen vesi ja upeat kuohut! Aurinko paistoi, ja teltta olikin yllättävän kuuma kun tulin takaisin! Silta oli aivan Megonbaktin luona, ja katsoin vieressä nousevia huippuja. Mitäpä jos kävisi kiipeämässä sinne? Ihan vain hissukseen kävelemässä?
Ajattelin että Maia voisi huilailla illan, mutta eihän se toiste halunnut jäädä yksin telttailemaan. Niinpä Maia lähti mukaan. Katselin arviolta sopivaa reittiä ylös ja alas, ja ei kun kiipeämään! Tämä olikin erilaista nousua. Kauempaa loivaltakin näyttävä kohta oli yllättävän jyrkkä. Silti aina löytyi reitti sik-sak-tyylillä vähän ylemmäs. Jätin kiipeämisen kesken vasta juurin ennen viimeistä huippua, sillä mietin miten ihmeessä pääsisin melkein pystyä seinämää alas? Maiasta puhumattakaan? Hienot olivat maisemat täältäkin. Etenkin Saivaara näkyi upeasti. Sielläkin olisi hieno joskus käydä...
Alastulo oli helpompaa kuin olin ajatellut. Suuntasin viereiselle lumilämpäreelle siltä varalta että tämä olisi ainoa joka reitille osuu. Ajattelin, että Maiasta olisi hauska nähdä lunta. Mitä vielä... Maia kävi lumella, haistoi (ja maistoi) että tätä taas ja pissasi siihen. Niinpä niin. Kaikkinensa tästä tuli mukava pieni iltalenkki. Kaikkein parasta oli kulkeminen ilman kantamuksia! Maia juoksi rinnettä takaisin teltalle ja simahti taas saatuaan iltaruuan. Tietysti teltassa parhaalle paikalle - mun patjalle.
Pyykit olivat enimmäkseen kuivuneet iltaretken aikana. Tehokas aurinko! Kaupunkilaisena minun teki mieli avata puhelin ja kurkkia lähipäivien sääennustetta. Maltoin kuitenkin vielä mieleni - ei se ennuste lähdöstä juurikaan voi olla muuttunut. Jos malttaisi huomiseen.